Ritva Luukkasen kotiateljee

Kansainvälisestikin tunnettu ja rakastettu pirkkalalaistaiteilija Ritva Luukkanen – ”kivenhakkaaja”, kuten hän itseään luonnehtii – löysi itselleen ateljeen Pirkkalan Naistenmatkan kylästä, Pyhäjärven rannan tuntumasta. Ainutlaatuisia kivimosaiikkitöitään hän alkoi työstää 1975, eikä tahti ajan saatossa suinkaan hiljennyt – pikemminkin päinvastoin.

”Kivikauteni alkoi 35 vuotta sitten. Kivikimpale sattui vain olemaan sillä hetkellä kädessäni. Ihailin sitä. Näin sen kiteet ja välkehdinnän. Se alkoi elää kädessäni. Millaiset silmät siitä tulisikaan. Hain vasaran, jotakin liimaa, jonkinlaisen pohjan ja koostin siihen kivenpalasista ensimmäisen työni. En osannut arvata, minkä alku se tuli olemaan”.

Osa hänen kivimosaiikkitöistään liittyy hänen runoteoksiinsa, joita on julkaistu myös ruotsin, englannin, saksan, ranskan, albanian ja persian kielisinä (viimeisimpinä: Tuohuksentuoja 2011, Pitsinenäliina 2006, Kolme sinettiä 2004, Kohtaloni unet 2008).

Hyvin keskeinen inspiraation lähde on ollut Kalevala ja Suomen luonto, mistä teosten materiaalikin on lähtöisin. Hänen työnsä ovat päätyneet moniin julkisuun tiloihin. Pirkkalan kirjastosta löytää vuonna 1981 valmistuneen teoksen Hän ja hänen hattunsa ja koulukeskuksessa, yläasteen aulatiloissa on Tiedon siivet vuodelta 1989. Luukkanen on tunnettu myös monista muotokuvistaan ja kirkollisista töistään. Yksi mielenkiintoisimmista on 63 kiloinen rukouskirja Isä Meidän (52x51x25cm). Teoksen työstäminen tapahtui 1991–1994, minkä jälkeen se teki kymmenvuotisen ekumeenisen matkan kaikkiin kristillisen kirkon keskuksiin. Muistona tästä matkasta kirjan viimeisellä sivulla on rukousnauha arkkipiispojen hopeaan kaiverretuista vaakunoista sekä piispojen kultaisesta rististä.

Luukkanen kuvaa kotisivuillaan työskentelyään ja tekniikkaansa näin:

”Olen tehnyt taidetta kaikilla menetelmillä (öljy, akvarelli, lasi, kipsi, savi, puu, nahka ym), mutta tämä materiaali valtasi sieluni. Kivi puhui minulle. Etsin kuumeisesti kestäviä rakennusmateriaaleja. Onneksi avaruusaika on tuottanut meille miltei ikuisuuden kestäviä aineita. Tein vimmatusti lisää tauluja. En kysellyt, mitä ne olivat. Pidin muutamia näyttelyjä ja ajattelin: kyllä nämä varmaan ovat jonkinlaista mosaiikkia.

Kunnes sitten pidin näyttelyn Tampereella ja näyttelyyn eksyi ohikulkumatkalla eräs hollantilainen dominikaanimunkki. Hän ei ollut uskoa silmiään - hän ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa, kertoi gallerianpitäjä hänen jälkeenpäin sanoneen. Puolen vuoden kuluttua dominikaanimunkki soitti, että minulle oli myönnetty Italian valtion stipendi. Tein stipendimatkan Ravennaan. Kun tulin takaisin hän soitti ja kysyi: Mitä sinä opit siellä? Vastasin: Ihmettelin, mitä olin tehnyt. Hän: Juuri se sinun piti oppia.

Olin tehnyt jo huomattavan tuotannon ja huomasin selvän eron Ravennassa ollessani nyt syntyneen Suomen mosaiikin suunnassa ja tyylissä verrattuna perinteiseen Italian mosaiikkiin. Töissäni jokainen kivensiru on veistoksellisesti paikoillaan, pinta ei ole tasainen. En kopioi vanhoja aiheita vaan luon uutta, koko elämä on kuvauskohteeni. Perinteisessä mosaiikissa käytetään värjättyä Muranon lasia, jonka sävyt minua suuresti kiusasivat. Pinta on tasainen ja mosaiikinpalasen pinta on lasipinta, sille täytyy katseen ikään kuin porautua. Suomen mosaiikissa katse jää kiven rosoiselle pinnalle lepäämään, hahmotellen mielen liikkeellä kivisen kuvan, missä valo taittuu tuhansin vivahtein.

Hiihdin umpihankea, minulla ei ollut tiennäyttäjää. En uskaltanut ensin myydä töitäni, koska arvelin, että olin innostuksen huumassa tehnyt jotain sellaisia teknisiä ja taiteellisia oivalluksia, mitkä pystyisin vasta jälkeenpäin näkemään. Minulla ei ollut myöskään perinnettä rasitteena vaan koko elämä oli täynnä suuria salaisuuksia, kauneutta. Kiven massiivisuus houkutteli herkkyyteen sen pienellä kiteellä.

Ihmisten reaktiot näyttelyissäni ovat olleet aitoja, he ovat voineet itkeä ja nauraa. Kivinen taide on koskettanut heitä. Kivessä on voimaa ja jotain niin perin alkukantaista. Sillä ei tarvitse yrittää sanoa mitään. Se itse puhuu kuvassa, se on siinä läsnä.

Joskus ajattelen, mitä järkeä tässä kaikessa on. Haen kiviä ympäri Suomen, koluan sen joka reunalla. Kuljetan kivet kotiin, palastelen ne vasaralla ettei kiven hipiä särkyisi. Työmäärä on mieletön jokaisen taulun kohdalla. Järkeilyjeni jälkeen sanon itselleni: Kuulkaas taiteilija, tämä kaikki on juuri oikeassa suhteessa elämäänne nähden. Kun ohitin tuon mielen salakarin, karkasi toinen epäily päälleni. Millainen hirmuinen sieluntila on luominen, tuo kaaos, se on yksi suuri sulatto. Se on kuin suuri sinfonia, missä luomisen suuri hetki ylittää sielun keston, tunteet laukkaavat kuin villit hevoset.

Fyysiset voimat loppuvat moneen kertaan varsinkin monumentteja tehdessä. Mikä on pienen ihmisen olemus suurten tunne-elementtien liikahdellessa sisimmässä ja muuttaessa muotoa suhteessa toisiinsa. Tämä on pelastukseni, koko olemukseni on liikkeessä. Tunteet ovat hyvä varaventtiili luomisen hurmiossa sillä tavalla, etten tuossa luovuuden avaruudessa, missä ei ole tätä opittua perspektiiviä eikä tasapainoa ala järkeillä vaan annan kaiken mennä kuin koskesta alas. Järkeily on kyllä yhtenä soittimena sinfoniassa mukana. Sillä saan fyysisen työskentelyn kohoamaan korkeaksi tekniseksi suoritukseksi ja osaamiseksi, mutta järkeily ei saa olla soolo-osassa.”